Forresten er det ikke helt sant at ofrene svetter. Når jeg tenker etter er det skurkene som svetter, mens ofrene gråter og skriker. Politimennene derimot har på seg utrolig mye klær, merkelig nok uten at noen av dem svetter. Bortsett fra han som blir skutt mens han kryper gjennom et ventilasjonsrør, noe som sikkert skal vise hvor trangt røret er, jeg går altså ikke glipp av intensjonen, men ærlig talt, er ikke symbolikken overtydelig?

Fra venstre: Kjell Sundvall, Tom Egeland, Anneke von der Lippe, Christian Skolmen, Dejan Cukic, Jørgen Langhelle, Ingar Helge Gimle. Foto: Oda Bhar.

Det kan sies mye om actionthrilleren som sjanger, og årsakene til at den er lite brukt i norsk film. Den vanligste forklaringen er budsjettrammene, det antas at god action må koste mye penger. På Blått Lerret for en måned siden fortalte Egeland hvordan han kuttet den ene eksplosjonen etter den andre fra manus fordi produsenten sa: Vel, vi kan godt sprenge den bilen, men det vil koste 100 000 ekstra. Vanligvis kom han til at det ikke var verdt det. Både han og Sundvall ler av dette, de virker ikke bekymret, og det trenger de heller ikke å være. Ulvenatten må ha kostet brøkdelen av en Hollywoodproduksjon, men jeg tror ikke dette er problemet. Actionscenene fungerer nemlig langt bedre enn de karakterdrevne scenene.

Problemet kan være dårlig regi, på tross av Sundvalls tidligere merittliste. Det kan være den åpenbare mangelen på star quality hos skuespillerne, eller er det så vanskelig å spille tøff på norsk? Anneke von der Lippe virker grå, matt og lidende som talkshow-vertinne. Christian Skolmen er usikker og svak som politiets forhandler, og ikke bare fordi det ligger i rollen, han overbeviser ikke engang som enkel-mann-i-vanskelig-posisjon, noe som skaper en ufrivillig komikk når skurken på et tidspunkt utbryter: Var du den beste de kunne finne!? De uunngåelige duellene er rituelle og fantasiløse – terrorist vs vertinne, terrorist vs forhandler, terrorist vs skrikende publikummer (som åpenbart er expendable). Derimot nekter manusforfatteren seg andre klassiske spill, som interne oppgjør mellom skurkene, krangel mellom politifolkene om hva som er den beste strategien (vold eller samtale), personlige forhold mellom gislene som kunne økt sympatien for dem. Mye godt stoff er dårlig håndtert, som når de latterlige russerne overspiller interne konflikter på ambassaden, eller de enda mer latterlige norske byråkratene sitter rundt et konferansebord og hamrer med stakkato stemme: Vi-har-flere-parallelle-planer.

Men det verste er selve gisselsituasjonen. Her ser vi uskyldige mennesker fanget i et fjernsynsstudio, mens tsjetsjenske terrorister støvler omkring dem. Det svettes, bannes, skytes og skrikes, glasset singler i lamper og kameraer, blodet spruter på veggene – og likevel, for meg blir det mer nerveslitende enn nervepirrende. Jeg kjeder meg, bryr meg null og niks om hvem som overlever, med mindre det er folk jeg ikke har sett på nært hold, og dermed kan tro er interessante og sympatiske.

Fra venstre: Egeland henger rundt i hjørnet av fotoshooten. Anneke, Skolmen og Langhelle prøver å se skumle ut. Foto: Oda Bhar.

Okei, dette lyder ikke bra. Men jeg lovte kvaliteter. Actionsekvensene har futt og fart. Det er minelagte riksveier, sjonglering mellom flyplasser, politibiler som kjører gjennom flammer, nestenkollisjoner i lufta mellom helikopter og fly. I tillegg glitrer to av skuespillerne. Først og fremst superskurken Ramzan, spilt av dansken Dejan Cukic (født i Montenegro), med karisma og utseende som en Bollywoodskuespiller. Han er deilig og djevelsk (men dessverre klippet han håret i grevlingfasong før pressevisningen). Innvendingen er at han gjør det nesten umulig å holde med heltene. Hvis det ikke var for Jørgen Langhelle, som virkelig har fått dreisen på den tøffe helterollen. (Men hvorfor i all verden er han så påkledd hele tida? Hva med i det minste å kaste uniformsjakka?) Men det beste er selvfølgelig Tom Egelands plott. Jeg er dessuten sikker på at jeg så ham i filmen, i en gjesteopptreden med kaffekrus foran pcen. Egeland er forøvrig en dyktig blogger, sjekk siden hans her.

La meg avslutte med noen forslag til alternativ casting, riktignok for seint for denne filmen, det innser jeg. Men for det første, hvis du har Jørgen Langhelle i en slags politilederrolle, hva skal du så med Ingar Helge Gimle som alternativ helt med nesten samme funksjon? De to figurene kunne med fordel vært slått sammen, Gimle har ihvertfall ingenting som actionhelt å gjøre. For det andre, hvis du har Christian Skolmen og Stig Henrik Hoff til disposisjon, hvorfor la Hoff krabbe inn i et rør og bli skutt etter femten sekunder, mens du lar Skolmen fortsette å skjelve rundt munnen med telefonrør i hånda gjennom resten av filmen? For det tredje, hvis du vil lage en actionfilm med tøffe menn og en eneste sexy kvinnelig heltefigur, som skal løpe rundt i kort skjørt med dyp utringing, da bør du nok velge en annen enn Anneke von der Lippe. Og sist men ikke minst lurer jeg på: Har disse gutta noe på gang?

Ulvenatten har premiere over hele landet fredag 29. februar. Bildene er tatt foran Vika kino igår, og på Parkteatret 30. januar. Alle foto: Oda Bhar.

En forkortet versjon av denne artikkelen er publisert på iNorden.

Oppdatering 1: Her er traileren også. Med Dejan Cukic uten grevlinghår.

Oppdatering 2: Nå er terningkastene kommet, og spenner fra 3 i Dagbladet og Dagsavisen, til 5 i Aftenposten og VG. Jeg ville (som noen kanskje husker fra Twitter) gitt 4. Les gjerne Reidar Spigseths anmeldelse i Dagsavisen, et utdrag: «Filmen går rett inn i gisseldramaet, og før vi vet ordet av det har terroristene tatt liv av folk. Men henrettelsene kommer uten at vi har blitt kjent med verken bifigurene eller hovedpersonen programleder Kristin Bye. Dermed går vi miste av sjokkeffekten og det gripende inntrykket som brutal terror bringer med seg. Gislene oppleves mest som en hop med statister, og kunne like gjerne vært med i en instruksjonsvideo for politiets beredskapstropp.»

Norjalaisen Tom Egelandin romaani ei ole mikään Da Vinci -koodin halpa kopio. Päinvastoin, se on julkaistu jo pari vuotta aiemmin. Ja toisaalta on erittäin epätodennäköistä, että Brown olisi ollut tietoinen Egelandin kirjasta omaa romaaniaan kirjoittaessaan. Ympyrän pää julkaistiin englanniksi vasta Da Vinci -koodin menestyttyä. Romaaneissa on paljon yhtäläisyyksiä, ja Egeland itsekin listaa niitä jälkikirjoituksessa, joka löytyy ainakin lukemastani pokkaripainoksesta. Molemmat teokset hyödyntävät edellä mainitsemaani Pyhä veri, pyhä Graal -kirjaa, kertovat Jeesuksen ja Maria Magdaleenan avioliitosta ja heidän jälkeläistensä päätymisestä eurooppalaiseen kuningassukuun, väittävät kirkon muokanneen Jeesuksen opetusta haluamaansa suuntaan - ja yleensäkin leikittelevät vaihtoehtoisella tapahtumien kululla perustellen sitä "argumenteilla", joita on yhtä vaikea osoittaa tosiksi/epätosiksi kuin uskonvaraisia asioita yleensäkin. - Sille, että Jeesus olisi saanut lapsia avioliitosta Maria Magdalenan kanssa, on mahdoton löytää todisteita - mutta yhtä mahdoton on todistaa, etteikö niin olisi voinut käydä!

Ympyrän pää on tarinaltaan ja henkilöhahmoiltaan jossain määrin uskottavampi kuin Da Vinci - koodin hollywoodmainen juonen kehittely. Päähenkilönä on norjalainen arkeologi Bjorn Belto (molemmat o:t sillä vinoviivalla varustettuna, mutta valitettavasti Wordpress ei taida kyseistä kirjainmerkkiä tuntea ...), joka ei todellakaan ole mikään Robert Langdonin kaltainen tiedemiesmacho. Bjorn Belto ei ole luonut merkittävää uraa, vaan päinvastoin hän on jonkinlainen ajelehtija niin työ- kuin yksityiselämässäänkin. Bjornin isä - arkeologi hänkin - on kuollut kiipeilyturmassa Bjornin ollessa murrosikäinen. Kohtalokkaalla kiipeilyretkellä mukana ollut perheystävä Arntzen (myös arkeologi) on mennyt naimisiin surevan lesken kanssa puoli vuotta onnettomuuden jälkeen. Ei tarvitse olla mikään Hamlet tajutakseen, että jotain mätää jutussa on.

Romaanin tapahtumat alkavat norjalaisen Värnen luostarin arkeologisilta kaivauksilta. Belto on valtion edustajana valvomassa, että professori Llyleworthin johtama tutkijaryhmä noudattaa säädöksiä. Kun alueelta löytyy kultainen kirstu, Llyleworth rikkoo yleisiä periaatteita ja vie arvokkaan löydön mukanaan. Belto varastaa sen takaisin, mutta ei luota viranomaisiin vaan piilottaa kirstun ja saa hämäräperäisen organisaation peräänsä. Itsepintainen Belto ei kuitenkaan aio luovuttaa ennen kuin hänelle selviää, mikä on kirstun salaisuus.

Ehkä hämmästyttävin samankaltaisuus romaaneja verrattaessa on se, että molemmissa tarinoissa keskeinen henkilö on albiino. Da Vinci -koodissa psykopaatti tappajamunkki Silas on albiino - Brownin takuuvarmassa tuotteessa luonnonoikku edustaa tietysti pahuutta - mutta Ympyrän pää -romaanissa päähenkilö, siis tarinan sankari itse, kerää kaikkien katseet hätkähdyttävällä valkoisuudellaan. Eikä Egelandin tarinan sankaritarkaan sovellu täysin Hollyvood-kaavaan. Vai miltä kuulostaa (mahdollinen) Jeesuksen jälkeläinen, joka haluaa tulla rakastelluksi sängyntolppiin sidottuna?

Da Vinci -koodin ansiot ovat kiistattomasti perusteellisessa salaliittoteorian esittelyssä - ja suuren valheen ja toisaalta suuren salaisuuden vähittäisessä paljastamisessa. Ympyrän pää on kuitenkin kerronnaltaan monitahoisempi, ei pelkkä luennoilla maustettu elokuvakäsikirjoitus.

Kultaisen kirstun sisältöä en tässä paljasta, sen selvittäköön lukija itse.

                                                       ----------------

- Ehkä näistä Jeesukseen liittyvistä epäselvyyksistä voisi vielä yhden kirjan kirjoittaa. Keskustellessani aiheesta isäni kanssa hän esitti hyvän ajatuksen: Jeesuksella oli identtinen kaksoisveli! Se selittäisi yksinkertaisella tavalla sen, että Jeesus saattoi kuolemansa jälkeen ilmestyä opetuslapsilleen. Ja tokihan lihaa ja verta olleen kaksoisveljen oli pakko kiiruhtaa pois maasta melko pian "kuolemansa" jälkeen: roomalaisten keihäät olisivat melko varmasti pian suuntautuneet häneen ja testanneet, selviäisikö Jeesus toisestakin ristiinnaulitsemisesta. Sitä, mihin pako suuntautui, on vaikea sanoa. Ehkä Intiaan, ehkä Ranskaan. Luultavaa kuitenkin on, että hän otti perheensä mukaan.

Hmm... jonkinlainen synopsis identtisten kaksosten elämästä alkaa hahmottua. Ja kiihkeistä vaiheista, jotka päätyvät toisen traagiseen kuolemaan ja ajavat toisen maanpakoon. Ehkä toinen veljeksistä innostuu liikaa kansansuosiostaan: Jeesus ei valvokaan Getsemanessa isäänsä rukoillakseen, vaan hänen veljensä on tullut puhumaan hänelle järkeä. Kaksoisveljellä on myös mukanaan viesti Maria Magdaleenalta: Jeesuksesta on juuri tullut isä! Jeesus lähtee katsomaan perhettään, ja veli jää siksi aikaa hänen tilalleen opetuslasten luokse. Ja kun vartijat saapuvat, he vangitsevatkin väärän miehen...

Taidankin ryhtyä kirjoituspuuhiin: vaviskaa, Brown ja Egeland, olette kohdanneet haastajanne!

P.S. Otan mielelläni vastaan hyviä nimiehdotuksia romaanilleni.